Harmaata

Harmaata, se on melko kuvaava sana tälle hetkelle ja viimeiselle 1,5 kuukaudelle.

Tiedätkö sen fiiliksen, kun olet kone? Teet kaiken ja pystyt lähes kaikkeen. Keskiverto on kirosana ja kaikessa on loistettava ja pärjättävä. Mikä on sitäkin hienompaa? Se fiilis, kun pystyt toteuttamaan tuota ajatusmallia ja vieläpä kohtuullisilla tuloksilla. Se fiilis oli itsellänikin hetken aikaa. Koko ajan mennään mielettömällä hurmiolla ja joka suuntaan. Fiilis on loistava, onnistumisia tulee, epäonnistumiset pystyy pyyhkimään pois. Mennään siellä aallon harjalla täysiä ulappaa kohti. Parhaimmillaan se oli tuota.

Ajatukset ovat menneet liian useasti näin: Noniin huomenna on taas koulua. Ai niin täytyy muistaa tehdä eväät. Niin ja kaupasta täytyy hakea ruokaa. Ai niin täytyy vastata niihin sähköposteihin ja laittaa kyselyä mahdollisista sponsoreista sille ja sille firmalle. Opinnäytetyö… sillekin pitäisi saada se toimeksiantaja. OLYMPIALAISET… niihin on enää 2,5 vuotta, 2,5 vuotta aikaa pudottaa ajasta se… noh, paljon. Niin ja täytyy soittaa sille toiselle tyypille. Millos muuten se juna Helsinkiin lähtee? Aivan koulun esseeraja on viikon päästä, täytyy lukea kolme kirjaa ja tehdä niistä esseet. Niin joo ja hieronta täytyy varata, samoin se asiakastapaaminen. Nyt olen jäänyt tuosta 60 opintopisteen vuositahdista. Täytyy varmaan taas skarpata. Täytyisi muuten nähdä kavereitakin jossain kohtaa. Kisakausi alkaa tammikuun lopulla, ehkä tänä vuonna sitä kehitystä oikeasti jo tulee niissä kisoissakin? Ai niin unohdin lähettää ne sopimukset eteenpäin, vai unohdinko? Laskut pitää muuten maksaa. Hmm.. tili näyttää vähän huonolta. Juu ja blogiakin täytyy kirjoittaa ja ottaa kuvia, kukahan ne ottaisi? Niin ja treenit ovat huomenna. Täytyy muuten selvittää, että miten sinne pääsee ja milloin ne ovat. PÖLYÄ NURKASSA, pitää imuroida.

Tee enemmän, tee kovempaa, tee paremmin, ole POSITIIVINEN! Mene, tee, paina, hymyile, tee, mene, suorita, onnistu.

Nyt näin jälkiviisaana on helppo huomata, että ehkä tuossa jossain kohtaa tekemisen määrä ja se oma mentaliteetti karkasi käsistä. Toki siinä on toinenkin ongelma: tuossa listassa on liian vähän niitä asioita, mitä voisi oikeasti karsia. Amerikasta palaamisen jälkeen on ollut melko haastavaa. Oikeastaan haastava on lievä sana kuvaamaan kokonaisuutta. Kontrasti oli valtava. Siellä sai keskittyä urheiluun, murheita ei ollut, kouluhommia tein todella vähän. Elämä oli yhtä treeniä, lepoa, uusia juttuja ja mukavia ihmisiä. Stressi? Mitä se on?

Sitten tuli paluu Suomeen. Koulu, tuo paikka, missä voi tehdä niitä muita kivoja juttuja ja unohtaa urheilut, ei enää ollutkaan se sama paikka, kuin viime keväänä. Sinne oli raskasta mennä ja ilmapiiri oli huono. Siitä tuli pakkopullaa, jotain mitä piti tehdä, jotta sai sen vajaan 300€ kuussa tilille. Aikarajat painoivat päälle ja paineita alkoi tulla.  Rahaa on taottava, tulosta tultava. ”Panosta enemmän.” Tämä kuului muilta ja se sama asia kuului myös sieltä omasta päästä. Minä olen minä. Minä pystyn isoihin asioihin ja niitä minulta odotetaankin. Eikö?

Kotonakin ahdisti. Kaikki viisituhatta miljoonaa asiaa, mitä pitäisi tehdä, tuijottivat suoraan silmiin. Kotona ahdisti melkein koko ajan. Liikaa tehtävää, liian vähän aikaa ja sitäkin vähemmän energiaa niiden asioiden tekemiseen. ”Tänään menen aikaisin nukkumaan.” Kello on yksitoista… kaksitoista… puoli yksi… kello oli kaksi yöllä jo jonkin aikaa sitten. Uni tulee jossain kohtaa, mutta kello soi aamulla 6:40. Nyt mennään kouluun. Väsyttää koko päivän, tahdon nukkua, aivot eivät toimi, en ole hereillä. Tänään varmasti se uni tulee, koska olen niin väsynyt. Makaan uupuneena sängyssä ja kello lyö taas yksi yöllä. Pian taas kello soi. Kännykässä vilkkuu 6:40. Sama kuvio toistuu. Tänään teen jotain asialle, otan illalla melatoniin, yhden, kaksi… viisi. Kello lyö kaksi yöllä.

Treenit menevät unessa. Sumupeitto peittää kaikkea. Hallilla on ihan mukavaa, mutta olen väsynyt. Teen mitä käsketään, mutta en juuri itse ajattele. Kropassa ei tunnu hyvältä, mutta tässä vaiheessa se menee varmasti tuon univelan piikkiin. Kyllä se tästä pikku hiljaa paranee, sen on parannuttava. Huomenna teen yksin oman palauttavan treenin. Päätän treenin alussa, että teen tunnin. Nyt on tehty 59 minuuttia 40 sekuntia. Loppuisikohan se jo? 59:45…59:50… 59:55 ja vihdoin 5, 4, 3, 2, 1, huh. Lähden kotiin. Muutama viikko menee. Treenit eivät enää kulje. Jään tavoiteajoista kauas. Yritän kovempaa, silti jään niistä. Juoksut ovat todella raskaita, myös sellaiset, joiden ei kuuluisi olla. Kroppakaan ei näytä samalta kuin Amerikassa. OHO, puntari näyttää 66kg! ”Mistä tää 5kg on tullut?” Ei se ruokakaan juuri ole maittanut.

Sitten tuli se perjantaiaamu. Kyllä siellä itse kaivamassani kuopassa oltiin jo melko pitkällä. Heräsin aamulla kellon soittoon. En jaksa nousta, en vain jaksa nousta. Treenit alkavat 2 tunnin päästä. Pitäisi syödä. Maha kurnii, en jaksa nousta. Tekee mieli vain käpertyä peiton alle ja jäädä sinne nyyhkyttämään. Sitten tein ensimmäisen oikean päätöksen pitkään aikaan. Valmentajalle meni ilmoitus, että en pysty treenaamaan. Nyt on pakko levätä ja ottaa sitä omaa aikaa. Pää on hajoamassa kovalla kädellä ja kroppa on alkanut jo pistämään kapuloita rattaisiin. Nyt on pidettävä tauko. Tämä päätös syntyi kolme viikkoa sitten.

Tekohymy, sen jalontaidon olen opetellut hyvin. Apua tuolla menee tuttuja, toivottavasti he eivät huomaa minua. En jaksa esittää, että kaikki on hyvin. He huomaavat minut. Kysyn: ”Mitä kuuluu?” En kuitenkaan kuuntele. En jaksa keskittyä, mikään ei kiinnosta, en jaksa. Kaveri kysyy, miten meni eilen? Sanon etten muista. Mitä eilen tapahtui? Hän muistuttaa minua. Ai niin joo kävin kaverilla viettämässä porukalla laatuaikaa, unohdin.

Mistä tämä on tullut? Miten voi olla näin paha olla. Miksi? Mikä mua vaivaa?

Tätä olen nyt pohtinut hetken aikaa. Miten voi kaikki murentua näin nopeasti ja näin kokonaisvaltaisesti? Mikä voi aiheuttaa näin täydellisen pahan olon? Sitten se alkoi valjeta. Urheilu.

Kyllä, elämässä on nyt ollut liikaa. Liian paljon kaikkea uutta, ihmeellistä ja jännää. Koulu ja yrityksen pyörittäminen on ihanaa. Siellä koulun puolella on tullut paljon onnistumisen tunteita, mitä urheilussa ei aina ole saanut. Koulussa on mennyt hyvin. Fiilis on ollut loistava, niin kauan kunnes se ei enää ollutkaan. Viime aikoina se on ollut kaukana ihanasta. Ihmissuhteet, noh sanotaanko, että sielläkin on haasteita. Nämä kaksi tukipilaria alkoivat horjua rajusti. Eivät kai ne kuitenkaan yksinään saa tällaista oloa aikaiseksi? Sitten tuli se Ahaa–elämys. Mikään muu, kuin urheilu ei saa tällaista oloa. Vihdoin ne omat ajatukset alkoivat pulppuamaan siltäkin rintamalta.

Mitä jos tämä on tässä? Mitä jos minusta ei vain ole sellaiseksi urheilijaksi, mikä tahdon olla? Kehitystä ei ole tullut paljoa viimeiseen 4 vuoteen. Joku ulkopuolinen on niinkin ystävällinen, että huomauttaa siitä. Miksi en kehity, miksi tämä ei toimi?  Olympialaiset, olympialaiset, olympialaiset. Niihin on enää 2,5 vuotta. Sinne on PAKKO päästä! Pakko, pakko, pakko. Sairastuin viikoksi, paniikki. Tämä on viikko pois treenistä. Viikko, minkä muut harjoittelevat ja itse vain makaan. Tulosta on tultava, sitä on pakko tulla. Kaikki katsovat, kaikki odottavat. Nyt on onnistuttava, nyt, vihdoinkin, aina.

Eräs henkinen valmentaja sanoi televisiossa, että suomalaisen urheilun yksi suurin ongelma on pelko. Ajattelin: ”Jessus mitä p******.”  En ymmärtänyt. Nyt ymmärrän.  Minua pelotti todella paljon, pelottaa välillä edelleen. Minun täytyy menestyä, minun on oltava parempi, mitä olen tällä hetkellä. Annan kaikkeni, yritän parhaani. Ei ole tähän asti riittänyt. Paineet ovat kovat, niin siellä pään sisällä sekä sen ulkopuolella. ”Tavoitteesi on siellä olympialaisissa, sinne on päästävä, sitä sinulta odotetaan. Et kai ole epäonnistuja? Et sinä sinne kuitenkaan pääse.” Niinpä, unelmani on juosta olympialaisissa, sinne on päästävä… tahdon sinne, yritän sinne, PAKKO PÄÄSTÄ. En minä sinne kuitenkaan pääse, minusta ei ole tähän. Väsyttää.

Pää ei ole tällä hetkellä kunnossa. Paineet ovat liian kovat ja olo on paha. Urheilu on suorittamista, kellon kyttäämistä. Aikarajoja on jatkuvasti, ikää tulee, kilpailut lähenevät, omat ajat eivät kehity sellaiseen tahtiin, kuin niiden pitäisi. Paniikin tuntua on ilmassa. Usko omaan itseeni ja tekemiseen on hakusessa, kaikilla rintamilla.

Melodramaattista? Ehkä. Kaikki eivät ymmärrä, kaikkien ei tarvitse, vain minun tarvitsee. Kaikesta huolimatta tuota se kuitenkin on hetken aikaa jo ollut. Onnekseni se mikä nopeasti tulee, yleensä myös nopeasti lähtee. Nyt on aika selkeyttää sitä omaa päätä. Tehtävä suunnitelma. Sinkoilun paikasta toiseen on loputtava. Nyt lepään, syöminen on saatava kuntoon, samoin nukkuminen ja se oikea hymy sinne huulille. Ei huolta, se on siellä jo muutamaan kertaan ollutkin. Paineet pitää saada pois. Miksi minä teen mitään? Itseäni varten. Itselleni ja vain itselleni. En minä elä muita ihmisiä ja heidän odotuksiaan varten. Juoksen, koska rakastan sitä. Se on kuka minä olen. Eihän tässä ole mitään järkeä jos teen vapaaehtoisesti asiaa, mikä tuo stressiä ja ahdistusta elämään. Ihan aikuisten oikeasti, ei tässä asiat kuitenkaan ihan niin huonosti ole vaikka siltä ne tuntuvatkin.

 Urheilun on oltava ihanaa. Elämän on oltava ihanaa. Urheilu on ihanaa. Sen ihanuutta täytyy nyt vain muistutella ja sen löydyttyä, pitää se mielessä. Sitä haetaan. Ei ole pienintäkään epäilystä, että se fiilis ei sieltä tulisi. Nyt vain hetkellisesti meni kaikki yli, kaikkea oli liikaa ja energiaa liian vähän. Täytyy suunnitella, priorisoida lisää ja tehdä muutoksia asioissa. Ne voivat olla isoja tai pieniä, en vielä osaa sanoa, koska se suuri kuva ei ole ihan selkeänä. Vielä on levättävä hetki ja treenit on alotettava rauhallisesti. Kisoja katsellaan sitten kesällä.

Sen verran on kuitenkin sanottava, että tuossa tuota leijonien tuuletusta katsellessa tuli taas se pieni kipinä tuolla päässä: Perkele, tota mäkin tahdon.

Tweet